Markku DeFrost Väli-Amerikassa

27.8.2005, 0:00  |  Reissupäiväkirja

4.8.2005 Antigua, Guatemala5.8 Flores, Guatemala

Antiguan ilta meni leppoisasti, en vetänyt vielä mittaria pohjaan heti alkumatkasta, vaan menin kiltisti sänkyyn parin kaljan jälkeen. Majoitus löytyi pienestä majatalosta kaupungin keskustasta muutamalla dollarilla. Mulla oli seuraavana aamuna klo 10.10 lento Floresiin, Pohjois-Guatemalaan, joten odotettavissa oli aikainen herätys. (Mitähän helvettiä minäkin ajattelin, kun buukkasin lennon Floresiin jo klo 10.10, kun niitä menee tunnin välein? Yhtä hyvin olisin voinut lähteä vaikka klo 14, hölömo mie!)

Herätys klo 6.30, hampiharjaa suuhun ja kylmä suihku. Hostellin kulman takana ollut viehättävä kahvila osoittautui McDonald’siksi ja kun en siihen hätään muutakaan keksinyt, niin menin sinne aamiaiselle. Guatemala tuottaa maailman hienoimpia kahveja ja mie vedän aamusumpit pahvimukista mäkkärissa. Vähän hävetti. Muiden ”ekomatkailijoiden” arvostelevat katseet kuittasin näyttamällä niille alahampaita. (Vanha lapsena opittu kikka.)

Sitten alkoi matka lentokentälle ”eisebussi, tämäbussi” -näytelmällä. Sompailun jälkeen pääsin johonkin bussiin ja olin jo pahasti aikataulusta myöhässä. Nippa nappa kerkisin kentälle mutta Keski-Amerikan helmi, lentoyhtiö Taca, ei taaskaan pettänyt: lentokone rikki ja uutta odotellessa muutama tunti kentällä. Hyvä pojat! Tilalle tuotiin semmonen perkeleen 20-paikkainen Cessna ja minä päätin ottaa pikakännit. Jos meinaan olisin viinaa jostain siihen hätään saanut. Yhden asian lentoyhtiö Taca on ymmärtänyt oikein. Tälläkin lennolla lounas olisi maksanut 5 USD mutta alkoholismijuomat olivat ilmaisia koko matkan! No, mielestäni Bloody Mary on lounas. Siinä on tomaattimehua :). Ihan kamala lento, minä en pelkää lentämistä mutta tämä pilotti/kone/säätila -yhdistelmä oli verrattavissa Kiekko-Vantaan neloskenttään. Ei vaan toimi.

Loppupäivä Floresissa meni ihan rentoutuessa. Tämä Flores on pienellä saarella sijaitseva 2000:n ihmisen rauhallinen pikkukylä, jolla on kuitenkin oma lentokenttä. Syystä etta tämä on lähin paikka Tikal:ia, johon voi laskeutua lentokoneella. Tikal on eräs maailman merkittävimpiä Maya-kaupungin raunioita. Koko Tikalin alue on noin 16 000 hehtaaria ja käsittää yli 600 Maya-rakennusta sekä järjettömästi villieläimiä. [Kiviäkin kiinnostaa! -Toim. huom.]

Majoitus Floresissa järjestyi pienehkösta majatalosta hintaan 6 USD / hlö / yö. Menin nukkumaan jo ennen iltayhdeksää, koska täälla ei näy puoli yhdeksän uutiset ja aamulla oli epäinhimillisen aikainen herätys.

6.8 Tikal, Guatemala

Klo 4.30 kello soi. Voi jumalauta! Onko tässä mitään järkeä? Aamiaiseksi joku kärähtäny banaani ja pari sipsiä. Eikun bussiin klo 5.00 ja reilun tunnin matka Tikalin Maya-kaupunkiin. Tai ei kaupunkiin vaan kaupungin jämään. No joo, auringonnousu oli kieltämättä upea ja näin niiden inkkareiden rakentamien kivikasojen lisäksi kämmenen kokoisen tarantellan, apinoita ja lauman jotain kummallisia nokkaeläimiä. Takaisin tänne Floresiin tulin jo joskus alkuiltäpäivästä, just ennen kuin päivän pakollinen vesisade alkoi. Täällähan on siis sadekausi meneillään. Aamupäivällä paistaa aurinko ja tossa klo 15 aikoihin alkaa sataa ihan helvetisti ja sit illaksi taas selkiytyy.

Tikalin keskusaukio. Täällä ne inkkarit vietti bakkanaalejaan.

7.8 Caye Caulker, Belize

Jep Jep, Floresista oli hyvät yhteydet bussilla Belize Cityyn, joka harhauttavasti ei olekaan Belizen pääkaupunki (vaan Belmopan, tällä knoppitiedolla saatte baarissa oluen) mutta kuitenkin Belizen suurin kaupunki (70000 hlöa, koko maa 265000 hlöa ja BKT vähemmän kuin Aatos Erkon omaisuus. Repikää siitä). Bussi kesti vain neljä tuntia ja jätti sopivasti Belize Cityn vesitaksiterminaaliin. Oli ihanaa tulla englanninkieliseen maahan hetkeksi, kunnes tajusin, etten ymmärrä näiden rastafarien ”jaa, man” -kielestä kuin sanan sieltä täältä. No, onneksi jotkut suostuvat puhumaan turimoille myös ”oikeaa” englantia. Päämääränäni oli Caye Caulker, joka on noin 40 km Belize Citystä Karibianmerelle. Caye Caulker on siis ryhmä atolleja, joiden ympärillä on mitä mainioimpia koralliriuttoja snorklattavaksi. Jos tykkää.

Matka taittui todella vauhdikkaasti pikaveneellä, jota ohjasi musta atleettinen mies. Mitäpä atleettisesta miehestä sen enempää, kun väsyneen matkustajamme suolessa alkoi jo voimakkaasti velloa edellisenä iltana nautittu banaanihapankermajälkiruoka. Caye Caulkerissa hotelli piti ottaa lennosta ja parhaasta päästä (60 USD per yö!!) sillä matkan ensimmäinen ripulizetti oli todellisuutta. Eikä siinä mitään, kylpyhuoneen istuin tuli tutuksi lähipäivien aikana. Onneksi se oli hyvin valittu.

Mitäs Caye Caulkerilla? Leppoisa paratiisisaari, ripuli, kauniit rannat, ripuli, auringon paistetta, ripuli, reggaemusiikkia, ripuli. Kävin ostamassa kuumemittarin, etta tietäisin, pitääko lahteä lääkäriin. Ostos piti tehdä nopeasti, ettei vahinko yllätä kesken kauppareissun. Hotellihuoneessa sitten tutkin kuumemittaria: rektaalimittari, ei saa tyontaa suuhun, asteikko fahrenheiteina. Joo, tais jäädä kuume mittaamatta :). Ja sitäpaitsi, kuka helvetti työntää rektaalimittarin suuhun käytön jälkeen? Kuka? Ja paljonko on kuumetta fahrenheiteina? Ken tietää sen?

9.8 Punta Corda, Belize

Toivuttuani päätin jatkaa matkaa pois Belizestä, olihan siellä jo jokunen kerta paskannettu. Vesitaksilla takas Belize Cityyn ja edelleen bussilla Punta Cordaan, joka on Belizen eteläisin kärki. Matka kesti 7 tuntia ja taittui kanabussilla paikallisten seurassa, jotka kuuntelivat Modern Talkingia. Oikeesti.

Tästä matka jatkuu Hondurasiin huomenna.

10.8 Omoa, Honduras

Punta Cordasta ei mennyt suoraa yhteyttä Hondurasiin vaikka mie olisin rahalla maksanut. Piti siis mennä lautalla ensin Guatemalaan Puerto Barriokseen ja siitä edelleen bussilla Hondurasin puolelle. Mun piti mennä Hondurasin puolella Puerto Cortesiin asti mutta jäin kyydistä jo Omoassa, joka on pienen pieni kalastajakylä Karibianmeren rannalla. (Itse asiassa jäin siksi, että en enää jaksanut istua siinä kanabussissa ja olin jo muutenkin sekaisin puntacordien, barrioksien ja cortesien kanssa. Edelleen peräänkuulutan monipuolisempaa paikannimien valintaa!)

Omoa osoittautui oikein hyväksi valinnaksi. Halpa, rauhallinen, eikä ainuttakaan turistia. Majatalo löytyi puoli-ilmaiseksi rannan tuntumasta ja ”hotellia” vastapäätä oli loistava kalaravintola. Kävin siinä syömässä useamman kerran, vaikka en kalasta varsinaisesti pidäkään. Tarjolla oli nimittäin sen verran eksoottista kalazettia, että oli pakko kokeilla melkein kaikkia. Ei tietenkään samana päivänä, joten päätin heti kättelyssä jäädä toiseksikin yöksi. Illalliseksi taisin syödä mustekalaa, se oli oikein maukasta mutta ei tullut vielä Defrost-tähtiä. Sen sijaan yksi kalja vaihtui useaksi ja eka Cuba libre moneksi. Nukkumaan piti lähteä, kun aloin puhua saksaa baarin omistajalle. Minun sakasa… skasa… saksani ei ollut kuuntelukelpoista.

11.8 Omoa, Honduras

Majatalolla oli tarjolla ilmaiseksi käyttöön polkupyöriä, joten mie lähdin hippalivohkaa tsekkaamaan heti aamusta läheisen vesipuiston, jonka mainoksen olin nähnyt edellisenä päivänä bussin ikkunasta (ja vesipuisto oli sopivan leppoisaa tekemistä vrt. edellinen ilta). Matka taittui nopsaan ruosteisella maastopyörällä, jonka renkaat oli epäkeskot. Muutaman kilometrin päässä maantiellä olikin vesipuisto, joka aukesi juur sopivasti. Sisään maksoi kokonaista 2 USD ja paikka täytti eurooppalaiset standardit, paitti että oli hiukan pieni. Muutaman tunnin plutasin ja sitten takaisin Omoalle kalaruokien pariin.

Tallä kertaa pääsin maistamaan haita. Oli muuten perskeleen hyvää, eipä tule äkkiä mieleen että oisin syöny parempaa kalaruokaa koskaan. Se oli semmosta valkoista, vähän affenen oloista lihaa, joka sinällään oli mautonta mutta kyseinen kokki oli lisännyt siihen aika buenon pippuriseoksen. Kokeilkaa, jos käytte joskus Omoalla! Kaksi Defrost-tähteä tipahtaa helposti kyseiselle aterialle.

Ruoan jälkeen makoilin riippukeinussa majatalon verannalla ja luin Dan Brownin ”Enkeleitä ja demoneita” loppuun. Hyvä kirja, suosittelen! Tämä ilmestyi siis pari vuotta ennen ”Da Vinci -koodia”. Menin ajoissa nukkumaan, koska väsytti. Ja edessä oli perhanan pitkä bussimatka halki Hondurasin, tavoitteena Esteli Nicaraguassa. Ai niin, kävin illalla kaatosateessa kylän ainoassa pulperiassa, eli kyläkaupassa ostamassa munia ja sipulia, että saan aamiaista. Ei maksanu oikeastaan mittään ja munat oli suurinpiirtein just pulpahtanu kauppiaan kanan pyllystä. Luomua, jee!

12.8 Choluteca, Honduras

Klo 05.30 herätys, suihku, munat ja sipuli paistinpannulle, pannu suuhun, kieli palaa, vettä, miksi tein sen, rinkka selkään ja maantien varteen odottamaan bussia. En ole aamulla parhaimmillani :). Bussilla ensin Omoalta Puerto Cortesiin (1h) ja satuin siellä saamaan lennosta directon (eli kämänen minivan, joka menee suoraan kaupungista kaupunkiin) San Pedro Sulaan (1,5h), joka on 400 000 ihmisen iso kaupunki Pohjois-Hondurasissa. Kuin ihmeen kaupalla, joku paikallinen osasi englantia ja opasti minut luxusbussi-terminaaliin, josta siis pääsi oikeasti laadukkaalla bussilla Tegucigalpaan (4h), joka on Hondurasin pääkaupunki. Tämä bussi olikin ihan tosi jees: ilmastointi, telkkarit, päivän lehdet (ei sikäli, että minulla olisi ollut niille käyttöä) jne. Alkoikin jo v*tuttamaan ne kanabussit, kun niissä on niin jumalattoman kuuma. Tämä kyyti maksoi jotain 8 USD, kun kanabussilla pääkaupunkiin olisi maksanut 2 USD ja matka olisi kestänyt noin 8 tuntia. Kanabussien hyvä puoli on se, että niissä matkustaa ”oikeita” ihmisiä, eikä turimoita ja sit niillä pääsee paikkoihin, joihin nämä tuntosarvi(=luxus)bussit ei kulje.

Sissinä halusin jatkaa matkaa vielä Tegucigalpastakin, että saa taas lepäillä muutaman päivän. Halusin kohti Estelin-kaupunkia, joka on Nicaraguassa. No eihän semmonen bussi tietenkään mennyt siitä terminaalista, johon saavuin ja piti lähteä etsimään jotain muuta bussifirmaa, joka kuljettaa minut rajan yli vielä näin iltapäivällä.

Hondurasin pääkaupunki on aika vaarallinen paikka ja keskenään riidoissa olevat jengit hallitsevat sitä osaa kaupungista jossa eri bussiterminaalit sijaitsevat. Lisäksi mulla alkoi olla lempirat (Hondurasin rähkylat, eli valuutta) lopussa. Ensin piti siis ettiä pankki, josta saan vaihdettua bussilippua varten rahaa. Eihän siitä mitään tullut. Taksilla olisi pitänyt ajella pitkin kaupunkia mutku ei ollu niitä rähkyloitä millä ajella ja mie kävellen etin pankkia. Kyselin paikallisilta ja ne sanoi, etta paas poika mennen jonnekin muualle pankkia kyselemään. Yks englannin taitoinen ihan oikeesti sanoi, että älä kävele täällä, mee ennemmin taksilla ja oo varovainen, ei oo turvallista. Prkl. Kävelin takas sinne bussiterminaaliin ja ajattelin ajella bussilla niin pitkälle, kun rahat riittää. Kohan pääsen pois Tegucigalpasta.

Rahat riitti Cholutecaan (n. 3,5h) saakka, joka on lähin kaupunki Nicaraguan rajalla, mutta Hondurasin puolella. Kun saavuin Cholutecaan oli pimeää, vettä satoi, rähkylät oli loppu, eikä majapaikasta tietoakaan. Sain ilmaiseksi kyydin joltain natiivilta kaupungin keskustaan, josta löytyi ”Hotel Pierre” :). Hotellin respassa oli gambio eli valuutavahetus. Hyvä, Pierre, I love you, man! :) Otin huoneen samasta paikasta, sai myytyä mulle oikein ilmastoidun huoneen hintaan 25 USD / yö. Rajan yli ei ollut toivoakaan, se oli mennyt kiinni jo pari tuntia sitten. Olisin mie muuten. No Pierressä yötä ja jostain pitseriasta pari slaissia suuhun niin uni tuli oikein mainiosti!

13.8 Leon, Nicaragua

Rajan ylitys Hondurasista Nicaraguaan oli aikamoista säätöä. Kun Cholutecasta tuleva bussi saapui raja-aseman bussipysäkille, kimppuuni hyökkäsi noin 30 rahanvaihtajaa, riksakuskia ja jees-miestä. ”Osta poika osta, kosta elämäsi köyhyys”… Joku riksakuski vain väkisin vei mun rinkan ja ei auttanu muu kuin seurata sitä. Kun sain siltä vihdoin kysyttyä mitä kyyti maksaa, hän totesi vain ”probina, probina” eli että tipillä mennään. Paskan lati, kun oltiin menty molempien maiden tullien läpi ja kaiken maailman leimamaksut maksettu, niin tää Hjorgos pyytää multa 20 USD kahden kilometrin riksakyydistä. Meinas tappelu tulla sen tyypin kanssa ja lopulta maksoin sille 70 cordobaa (Nicaraguan rähkylä) eli noin 3,5 USD, joka on sekin aivan liikaa.

Olin siis Guasaulen pikkukylässä Nicaraguan puolella ja otin siitä kanabussin Chinandegan-kaupunkiin josta sain toisen directon Leoniin. Leon onkin sitten ihan oikea kaupunki. 140 000 asukasta ja leppoisa kolonialistinen meininki. Olin perillä Leonissa joskus 14:n aikaan ja hotellikin löytyi matka-oppaan avulla heleposti.

Seikkailin ympäri kaupunkia katselemassa paikkoja & juomassa pari olutta. Ne ku on niin halpoja täällä, että kannattaa juuva. Jaa rahaa säästöön myös asuntolainaa varten. Löysin baarin nimelta Cactus, jossa bändi veti soundcheckia ja sovin itseni kanssa treffit baarin eteen klo 20, jolloin se aukeaa.

Varttia yli kahdeksan olin pyhäpuvussa baarin edustalla ja kun pyrin sisään, portieri selitti minulle jotain todella kummallista ja minähän en siitä mityäkään ymmärtänyt vaan painelin sisälle. Sisäänpääsymaksu 40 cordobaa (n. 2,5 USD) vaikutti kuitenkin kalliilta paikalliseen hintatasoon nahden. Paikalle alkoi kertyä enemmän ja enemmän paikallista väkeä, eikä yhtään turistia. Kaikissa pöydissä luki reservado ja kun kysyin tarjoilijalta sujuvalla espanjallani ”quento horas del musica begins?”, hän ystävällisesti kertoi shown alkavan kohta. Eipä siinä midis, kyseessä olikin valkokankaalle heijastettava nyrkkeilyottelu, jossa joku keskiraskaansarjan nicaragualainen Hjorgos otteli jotain italialaista spagettia vastaan. Onneksi se nicaragualainen voitti, koska bileet olivat valmiit! Bändi aloitti heti matsin jälkeen ja sehän soitti vallan mainiosti. Hienointa oli se, että sisäänpääsymaksu sisälsi kaikki juomat ottelun loppuun saakka ja myös kaksi (2) askia tupakkaa. Siistii. Jos olisin tiennyt, oisin juonut enemmän, jotta olin taas säästänyt periaatteessa rahaa asuntolainaan :). Väsynyt matkaajamme pääsi ilmastoidun hotellihuoneen lepoon jo ennen puoltayötä.

14.8 Granada, Nicaragua

Pientä kankkusta oli havaittavissa aamulla mutta toimintakuntoisena pääsin kuitenkin aamiaiselle. (Tässä näppiksessä on muuten erillinen ”Turbo”-nappi. Tekisi mieli kokeilla mitä siitä tapahtuu. Kaikkea on nicaragualaisilla mitä ei oo suomalaisilla.) Rinkka selkään ja kohti Isla De Ometepea, joka on luontopuisto Nicaragua-järven suurimmalla saarella.

Tällä kertaa mun ”collectivo”-kyyti kärähti ihan täysin, olihan se jo aikakin. Collectivo on sellainen minivan, joka lähtee vasta sitten, kun sen kaikki paikat ovat täynnä. No aamulla oli menny jo eräskin kyyti Managuaan (=Nicaraguan pääkaupunki, johon olin siis itsekin matkalla) ja näin klo 11 ei enää ollut menijöitä. Tunnin istuin krapuloissani siinä hikisessä ilmastoimattomassa pikkubussissa ja totesin, että ei se mihinkään lähde. Edelleen oli 4 paikkaa tyhjänä. Kuljettaja huusi bussin ulkona taukomatta määränpäätä ”managuamanaguamanaguamanagua” ja jotta pääsisin edes joskus perille liityin mukaan huutamaan ”managuamanaguamanaguamanagua”. Ehkä mie oon sitten niin pelottavan näkoinen mutta viidessä minuutissa oli bussi täynnä ja päästiin liikkelle :). Viimeisimpänä bussiimme tuli pari ruotsalaista reppumatkaajaa ja heidän kanssaan juttu luisti hyvin. Samassa yhteydessä meni suunnitelmat uusiksi myös Isla De Ometepen osalta, sillä ko. paikassa oli ollut 6,2 richterin maanjäristys pari päivää sitten ja saarelle ei ollut siis menemistä. Prkl. Nämä ruottalaiset olivat matkalla Granadaan, joka on noin 100000 ihmisen kaupunki Nicaragua-järven rannalla. No miehän lähin mukkaan, kun en muutakaan keksinyt.

Päästiin aikanaan Managuaan ja sieltä otettiin kimppataksi Granadaan. Perille saakka ei aivan päästy, sillä kaupungin keskusta oli suljettu autoilta ja kuljettajamme tiesi kertoa, että kyseessä on kaupungin vuosittainen Fiesta. Juhllaa, kirjaimellisesti! Täkäläisillä kaupungeilla on omat vuosittaiset Fiestansa, jotka on vähän niin kuin Rion karnevaalit tai meidän vappu. Kaikki ovat siis kaduilla humaltuneina öykkäröimässä ja välillä menee joku kulkue, jossa on rumpalit mukana. Kulkueen ainoa ero meidän vappuun on, etta näillä ei ole kylttejä joissa lukee ”lisää liksaa miulle ja muille” tai ”kommunismi on mukava harrastus”. Näillä on värikkäitä vaatteita, hevosia ja semmosia kolmemetrisia nukkeja, jotka esittää jotain pyhimyksiä.

No joo, mie eksytin ne ruottalaiset ja etin pikaisesti majoituksen. Hotelli oli ylihintainen Fiestan takia vaikka siinä oli ilmastoinnin lisäksi myös 2*2 metrinen uima-allas. Kauhee nälkä oli myös. Jätin kamat huoneeseen ja lähdin etsimään ruokapaikkaa. Bileet kadulla oli jo täydessä vauhdissa ja heti paikalliset pakotti miut sambaamaan kulkueen mukana. Aattelivat varmaan, etta ”tuo myö otetaan, tuo iso”. Minähän en tunnetusti selvinpäin tanssi, joten seuraavasta kadunkulmasta livahdin sisään baariin ottamaan pari rohkaisevaa. Tyhjään vatsaan kun juo alkoholismijuomia, niin tulee nopeammin humalaan. Näköjään. Arriva, takaisin kadulle ja lanteet keinumaan. Siinä mie menin kulkueen mukana ja pääsin jossain vaiheessa myos syömään jotakin. Sitten alkoikin iltapäivän pakollinen vesisade ja tällä kertaa sitä tuli poikkeuksellisen paljon. Kaatosade alkoi juuri, kun kaupungin kadut täytti satojen, ellei tuhansien hevosien kulkue. Hevoset villiintyivät ja ihmiset myös. Näiden paikallisten mielestä oli siis vielä siistimpää tanssia salsaa/rumbaa kaatosateessa hevosenpaskan käryssä.

Mie olin niin likomärkä, että suuntasin takasin hotellille. Koska olin vielä hyvissä nousuissa, ostin respasta pari olutta ja menin yksinään salsaamaan siihen 2*2 metriseen uima-altaaseen. Sehän se ei oo taas näyttäny yhtään miltään. Samassa hotellille tuli majoittumaan 30 kpl amerikkalaisia lähetystyöntekijöitä, (mistä niitä muuten riittää, niitä oli jo Meksikossakin!?), joilla kaikilla oli samanlaiset ”God saves” -t-paidat. Mie kännipäissään huutelin niille jotain tosi tärkeää sieltä altaasta, kuten ”hey, you all have similar shirts, awesome!” ja salsasin tietysti samalla. Illalla menin nukkumaan, kuten tapana on.

15.8 ja 16.8 San Juan Del Sur, Nicaragua

Aamulla heräsin, kuten tapana on. Kaupunki näytti jotenkin erilaiselta Fiestan jälkeisenä aamuna. Olin saanut tarpeekseni kaupungeista, joten päätin suunnata matkani San Juan Del Suriin, joka on mukava pikku rantapaikka Tyynenmeren rannalla aivan Costa Rican rajalla. En halunnut kuitenkaan vielä siirtyä Costa Ricaan, kun siellä on kallimpaa. Tänne pääsi Granadasta muutamassa tunnissa ja olin perillä jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Tavoitteena oli olla tekematta mitään pariin päivään ja siinä onnistuin hyvin. Kävin uimassa, söin ja nukuin. Hyvät aallot oli ja lupasin itselleni, että jonain päivänä kokeilen/opettelen surffaamaan.

17.8 La Fortuna, Costa Rica

Klo 4.30 herätys. Klo 5.00 nousin aamun ekaan bussiin, joka meni San Juan Del Surista Rivakseen ja siitä hyppäsin uuteen bussiin (tai ei se bussi uus ollu, vanha rousku se oli!) joka kuljetti minut rajalle, jossa olin klo 7.00, jolloin raja aukesi. Tämä siksi, etta Nicaraguan ja Costa Rican raja on myos raja kehitysmaiden ja hyvinvointivaltioiden välillä ja siksi rajamuodollisuudet saattavat kestää piiitkään. EU-passilla pääsin läpi ilman sen kummempia koukeroita. Opaskirjani kertoi minulle, että Costa Ricassa käy hyvin US dollarit, joten en rajalla vaivautunut vaihtamaan. Raja piti ylittää kävellen, (kuten tapana on) mutta Costa Rican puoleltapas ei löytynytkään bussiasemaa, joten mie otin collectivo taksin lennosta ekaan isoon kaupunkiin, joka oli Liberia. Hintatasoa kun en tiennyt, niin sovin kuskin kanssa 7,5 dollarin korvauksesta (tingin hinnan puoleen). Se puoskari otti matkalta muitakin kyytiin ja siitä espanjankielisestä posmotuksesta sain selvää, että natiivit maksoivat sille kuskille 1000 Colonaa (CR:n rahkyla) eli noin 2 dollaria. Taas minnuu pissattiin linssiin. Yritin sille kuskilta takapenkilta irvistellä, en tieda huomasko.

Liberiasta edelleen bussilla Canakseen ja edelleen Tilaraniin ja edelleen La Fortunaan. Tilaranissa kävin lounaalla kasaribaarissa, jossa oli oranssit muoviset kuppituolit, jukeboksi ja puliukkomeininki. Oliskohan soittimesta löytynyt Matias Sassalin levy?

La Fortunassa olin klo 15.30 ja vettä satoi niin maan perusteellisesti. Ilta oli kovin lyhyt. Spagetti carbonara Imperial-oluen kera paikallisessa kuppilassa ja hotelliin nukkumaan. Otin pitkän matkapäivän päätteeksi vähän laadukkaamman hotellin, jossa oli oikein kuntosali, jacuzzi ja hyvän kokoinen uima-allas sekä ilmastointi. Maksoi 35 USD per yö. Tiedä vaikka kävisin kuntosalilla joku päivä :). [Ihan varmaan käyt joo. -Toim. huom.]

18.8 La Fortuna, Costa Rica

Tulin tänne La Fortunaan ihan syystä. Maailman toiseksi aktiivisin tulivuori ”Volcano Arenal” sijaitsee parin kilometrin päässä. Minä kun en ole koskaan nähnyt tulivuoren purkautuvan, niin ajattelin josko onni suosisi tällä kertaa. Aloitin aamun käymällä tulivuoren juurella olevassa kylpylässä, jossa on noin 10 tulivuoresta kumpuavaa kuumaa lähdettä. Aika erikoista zettii. Ne kuumat lähteet olivat eri lämpöisiä, riippuen siitä, kuinka lähellä tulivuorta ne sijaitsivat. No mie aloitin tietenkin kuumimmasta. Astuin sinne altaaseen ja varvas paloi saatana. 67 asteista oli se vesi! Hullut! Menkää itteenne, eihän siellä voi olla, kynnet irtoo! Kokeilin seuraavaksi kuuminta. Irvistellen menin polviin saakka, tämä oli noin 50 asteista. Ei hjuva. Näissä vesissä on kuulemma parantavia mineraaleja. (Ja lippuluukulta voi varmaan ostaa liimaa, jolla saa kynnet takaisin paikalleen.)

Kyllä ne loput sitten oli ihan siedettävän lämpöisiä. Parhautta olivat viimeiset altaat (noin 35-40 astetta), joissa oli baaritiski keskellä ja olutta/mehua sai tilattua altaassa lokotellen.

Illaksi varasin kävelyretken tulivuorelle, koska mahdollisen purkauksen ja punaisen laavan nakee parhaiten pimeässä. Yksinään vuorelle ei saa mennä seikkailemaan sillä laava ja kaasupurkaukset tappavat vuosittain useita ”Eiku mie ite” -tyyppejä. Kävelyretki kesti noin 4 tuntia ja reitti kulki tiheän sademetsän läpi. Vettä satoi taas ihan tapolla. Kun pääsimme lähelle tulivuorta, se oli tietenkin pilvien peitossa. Pilvimassan läpi kuului purkauksen sekä pitkin vuorta vierivien kivenlohkareiden ääniä. Sade onneksi rauhoittui ja ilmakin hieman selkeni. Ensimmäiset kaasupurkaukset ja vuoresta valuva kuuma laava haihduttivat pilvet ympariltä nopeasti ja 1700 metriä korkea tulivuori tuli näkyviin kokonaan joskus klo 20 aikaan illalla. Näky oli sanoin kuvailematon. Tulivuoren huipulta syöksyi tulipalloja (noin 3 metrisiä hohtavia kivenlohkareita) ja pitkin vuoren rinnettä valui kirkkaanpunaisia laavavirtoja noin 80 kilometrin tuntinopeudella. Sain osan tästä kuvattua videokamerallani muutaman sadan metrin päästä tulivuoresta. Katselimme tätä luonnon ”ilotulitusta” kunnes se kohta rauhoittui.

Illalliseksi nautin poikkeuksellisen hyvää pitsaa kera Imperial-oluen, joka myös kestää kansainvälisen vertailun. Tulivuoren purkaus veti hiljaiseksi, joten en jatkanut iltaa sen pidemmalle.

19.8 La Fortuna, Costa Rica

Ajattelin nukkua hieman normaalia pidempään (Olen tällä reissulla herännyt keskimäärin aiemmin kuin Suomessa, mikä on erikoista, ottaen huomioon, että olen lomalla. Toisaalta muusikon työajat ovat muutenkin niin kummallisia, että eihän siinä mitään erikoista oikeastaan ole. Tuhkaa päälle. Paska ajatus.) mutta eihän siitä mitään tullut. Heräsin klo 8.00 ja söin maittavan aamiaisen hotellilla. Klo 11 lähdin viidakkoon, suunnitelmissa oli hepparatsastusta Costa Rican vuoristossa sekä liukumista vaijereiden avulla puunlatvasta toiseen eli Canopyä.

Pikkubussilla miut vietiin läheiselle ranchille, jossa annettiin turvakoulutusta hevosen selästä- ja puusta putoamisen estämiseksi. Kypärät päähän ja menoksi! Minä sain lämminverisen nimeltä Homer. Sopi minulle J Homer oli ihan oikean kokoinen ja elävä hevonen, yleensähän tällaisissa järjestetyissä turistiratsastushässäköissä se hevonen on joko kuollut tai koiran kokoinen, ettei vaan sattuis mitään. Tämähän vei minua ihan todella ja välillä vauhdikkaastikin. Mitään ratsastuskokemusta minulla ei tietenkään ole, mitä ny kamelilla ajelin vuosi sitten Egyptissä.

Selvisin ehjänä noin 50 minuutin menomatkan, joka vei kookkaan vuoren lähelle. Matkaa jatkettiin jalan, vuorenrinnettä pitkin sademetsän keskellä. Kävelyreitti johti canopy –tourin ensimmäiselle ja korkeimmalle tasanteelle. Ohjelmassa oli 12 tasannetta ja vajaa kilometri liukua noin 50-70 metrin korkeudessa. Siistii! Ensin pistettiin vuorikiipeilyvaljaat päälle ja kaikille jaettiin semmonen jarrutushanska. Sitten vaan yks kerrallaan kiivettiin tikapuita pitkin sinne puun latvaan, josta liu’uttiin vajaa 100 metriä seuraavalle tasanteelle. Aikamoista vauhtia sitä vaijeria pitkin pääsi, olisikohan ollut 30-40 km/h? Jarruttaa ei saanut, ennen kuin se ohjaaja antoi luvan, ettei jäänyt välille. No eikös siellä joku englantilainen vellihousu jarruttanut ja sitten sitä käytiin hakemassa käsipelillä.

Mahtavat maisemat oli siellä puunlatvoissa ja tuntui, ettei itikoitakaan ollut, vaikka oltiin sademetsässä. Joku biologihan se osaa tietysti kertoa mikä on väli-amerikkalaisen itikan lentokorkeus, ilmeisesti alle 50 metriä? Kyllä siinä hommassa adrenaliini virtasi, eivät olleet sen firman mainoslauseet turhia. Kaukana tämä nyt oli kumminkin laskuvarjohypystä. Hepoilla tultiin takasin ja minähän ratsastin jo kuin vanha tekijä. Hotellilla olin joskus illan suussa.

Loppupäivän luin jotain Cornwellin tyhjänpäiväistä pokkaria ja naatiskelin. Illalla söin poikkeuksellisen hyvää pitsaa. Hyvä Costa Rican pitsapojat!

20.8 San Jose, Costa Rica

Oli edessä taas matkustuspäivä ja eikös aamulla herätessä ollut kuumetta. Aina sama juttu saatana, kun jonnekin pitäis lähteä. Mulla oli siis sellanen erikoinen suunnitelma, että aamupäivällä menen neljä tuntia bussilla San Joseeseen, otan sieltä jonkun halpis-päivähuoneen ja sitten illalla hyppään klo 22 lähtevään Panaman bussiin, joka menee 18 tuntia Panama Cityyn.

Kipaisin hotellin respaan selvittämään, josko lentoja sais San Josesta Panama Cityyn tai että voisiko Panamasta Miamiin olevan lentolippuni vaihtaa San Josesta lähteväksi. No eihän siitä keskustelusta tullut yhtään mitään kun respan mimmi ei puhunut englantia ja minä en edes jaksanut yrittää espanjaksi. Bonuksena oli vielä se, että San Joseeseen meni vain yksi bussiyhteys aamupäivällä ja yksi (ehkä) iltapäivällä. Eipä siinä muu auttanut, kun nousta kuumeisena bussiin rutkutella kohti maan pääkaupunkia. Perillä otin taksin Lonely Planetin suosittelemaan läävään ja taksikuski yritti kusettaa yli kymmenkertaisen hinnan. En maksanut, vaan annoin 50 snt tippiä yritteliäisyydestä.

San Josessa alkoi taas olla paikalliset rähkylät loppu mutta onneksi siellä kävi dollarit edes joihinkin paikkoihin. Oli siis lauantai ja pankit hyvin pitkälti kiinni. Mie tankkasin lisää Buranaa ja ajelin ympäri kaupunkia etsien matkatoimistoa tai Continentalin toimistoa. (Ja nyt ne vitsiniekat, jotka ovat sitä mieltä, että olis pitäny mennä nettikahvilaan kattomaan Continentalin sivuilta tai soittaa niiden puhelinpalveluun… YRITIN. Continentalin englanninkielinen puhelinpalvelu oli Costa Ricassa ”no comprende” –osastoa ja niiden nettisivuilla oli vain jenkkien yhteystietoja, joissa toimistoissa eivät voineet asiassa auttaa. Plus että kännykkä ei toiminut, vaan piti soittaa kioskista ja rähkylät oli melkein lopussa. Ja kuumetta 38.) Lopulta löytyi matkatoimisto, joka tiesi, että eivät voi itse tehdä lippumuutosta mutta kertoivat Continentalin lipputoimiston osoitteen San Josessa. Taksilla sinne, olin pihassa klo 13.30 ja paikka oli menny kiinni klo 13. Silloin en laulanut ruotsalaista tupakointilaulua vaan päästelin pitkiä matalia murahduksia viiden minuutin ajan. Niin, ja kusin niiden postiluukusta sisään.

No pitäkööt tunkkinsa, mie lähdin tappioni nielleenä takaisin läävälle nukkumaan kuumettani pois. ”Hotellin” aulassa katselin alkuillasta Tappajahai kakkosta parin kinkin kanssa ja söin nurkkakuppilan nuudelisoppaa, kun mikään muu ei oikein maistunut. Klo 21 piti olla läheisellä Tica –bussin terminaalilla, josta 18 tunnin bussimaratoni Panama Cityyn starttasi klo 22.

Bussissa nukuin normaalia bussimatkaa paremmin, koska olin pipi. Unta tuli yhteensä noin 2-3 tuntia ja saavuimme Panaman rajalle noin klo 5 aikaan aamulla ja se aukesi klo 6.00. Mulla oli menny unen aikana korvat jostain syystä totaalisen lukkoon, joten en kuullut juuri mitään. Oltiin ajeltu nähtävästi vuoriston läpi ja minun kuumeeni oli muuttumassa kolmosluokan räkätaudiksi.

Oloni oli jotenkin turta ja CR/Panaman rajan muodollisuudet olivat kohtuuttoman pitkät. Jonotusta neljässä eri paikassa, muutaman dollarin rajanylitysmaksuja sinne tänne ja yli-innokkaita jees-miehiä repimässä hihasta. Yksi Panaman rajavirkailijoista halusi nähdä, että minulla on lippu pois Panamasta ja vähintään 500 dollarin edestä rahaa. No eihän mulla enää mitään 500 dollaria käteisenä ollu, mutta lopulta hän hyväksyi luottokortin vakuudeksi, että en ole tulossa pimeäksi työvoimaksi Panamaan. Tai siitä minä ainakin luulen olleen kyse, itsehän en koko keskustelusta kuullut mitään. Aiheutin hämmenystä rajalla myös rahanvaihtajien keskuudessa. Yritin vaihtaa US dollareita paikalliseksi valuutaksi, joka on balboa. Ei sitten kukaan kertonut, että balboa on sama, kuin US dollari, sillä on vaan paikallinen nimi! Panamassa setelit ovat jenkkidollareita mutta niillä on omat kolikot. Kieroo?

21.8 Panama City, Panama

Rajalta päästiin jatkamaan joskus 10 maissa ja Panama Cityyn saavuttiin noin klo 16. Kanava oli hieno ja se silta oli muuten piruksen korkea. Panama City oli jo askel länsimaiseen yhteiskuntaan, valomainoksia, länsimaisia tuotteita ja kaikkee! Taksi alle ja hyvään hotelliin lepäämään. Hotelli löytyi hintaan 40 USD (ilmastointi, huonepalvelu, oikea aamupala ja oikea uima-allas hotellin katolla, juhllaa!).

No nälkähän se miulla jo oli (En ollut syönyt pitkään aikaan mitään kiinteätä), joten menin läheiseen pihviravintolaan tilaamaan tosimiehen kattauksen, eli ”Mixed Grill”, jossa oli possuu, härkää, kanaa, makkaraa ja muita vihanneksia. Räkätaudistani johtuen en maistanut juuri mitään mutta silti piffi maistui pitkästä aikaa taivaalliselta! Ajoissa nukkumaan kun väsytti.

22.8 Miami Fl, Ameriikan Yhdysvallat

Jarrrr, siistii päästä taas hulluuden luvattuun maahan kuluttamaan rahaa turhuuteen! Amerikassa kaikki on suurta, kuten totesin matkapäiväkirjassa vuonna 2003. Oloni oli jo hieman parempi, nuha kuulemma jatkuu vielä, sanos Tykärin Aki. Miamin kentältä menin suoraan autovuokraamoon, josta otin toiseksi pienimmän kokoluokan auton loppumatkan ajaksi. Toiseksi pienin kokoluokka on Suomen Hertzissä muuten joku Ford Fiesta (…se pienin on sit varmaan polkupyörä) mutta täällä se oli Dodge Sebring! Eli iso perheluokan auto. (Ja taas tarkennan saivartelijoiden varalta: Tiedän, että kyseinen auto on Suomessa Chrysler Sebring mutta jenkeissä se on Dodge, taannoisesta fuusiosta johtuen. Lukisitte Kauppalehti Optiota, niin tietäisitte eikä tarviis meidän vieraskirjassa huudella!)

Pienempikin auto olisi riittänyt mutta kiva se oli tälläkin ajella. Autolla huumekauppaan eli drug storeen, mömmöjä huuleen ja siitä edelleen tsekkaamaan art deco -korttelit ja Miami Beach.

Kyselin muutamia hotellien hintoja ja totesin, että hieman sivummalla löytynee kukkarolleni sopiva kortteeri. Ajelin Miamin pohjoispuolelle ja kun se kivaa oli, niin ajoin pimeän tuloon saakka jonnekin pikkupaikkakunnalle, ehkä West Palm Beachiin. Motel 8 –nimisestä laatumestasta löytyi yösija alle 50 dollarin. King size –sänky (240 cm leveä) ja kaksisataa tv -kanavaa. Lisäksi tietenkin jääpalakone & limuautomaatti silleen katoksen alla, respan vieressä, niin kuin kauhuelokuvissa J

Illalla mietiskelin, (kun katselin yhdeltä niistä 200 tv-kanavasta sitcomia ja söin butterfinger -suklaata) että miten voi naapurimaissa ollakin niin köyhää? Belizen Punta Gordassa kerjäinen varasti ravintolassa lautaseltani kana-ateriani jäännökset. Miksei Jenkkien yletön kulutus tuo vientituloja naapurimaihin? Miksei tehtaiden alihankintasopimukset tuo työtä riittävästi lähialueille? Ja minkä helvetin takia olen säätänyt ilmastoinnin noin kylmälle?

23.8 Orlando Fl, USA

Aamulla jatkoin matkaa Floridan itärannikkoa pitkin ylöspäin. Piipahdin matkalla Cape Canaveralissa tutustumassa Kennedy Space Centeriin. Siellä oli oikeeta rakettii, laukaisualustaa ja muuta zettii näytillä. Olivat just yhden sukkulan kotiuttaneet pari päivää sitten. Jos joku on joskus sattunut seuraamaan sarjaa nimeltä ”Taivaan vallat”, niin tietää, mistä puhun. Cape Canaveralissa kerrottiin vieraille hyvin yksiselitteisesti, että Amerikka voittaa. Aina. Ja seikkailumusiikki soi.

Amerikka on myös kuponkien luvattu maa. Minäkin nappasin jostain mukaani ”Floridan alennuskupongit” –opuksen ja sieltäpä sieltä löytyi vaikka huru mykke majoituksia hintaan 24,95 USD per yö. Ajelin siinä hiljalleen Orlandon eteläpuolelle, josta sain laadukkaan motellimajoituksen kupongilla, alennettuun hintaan. Illalla kävin vähän shoppaamassa, mukaan tarttui nippu levyjä (muutamia Suomessa julkaisemattomia Elviksen live-bootlegejä, jarrrr) ja… eikäpä sitten muuta. Söin jossain ”Red’s Backwood BBQ –Diner” –nimisessä paikassa. Otin pienimmän annoksen ribsejä ja puolet jäi syömättä. Nukkumaan mennessä kattelin vielä vähän telkkaa, siellä puhuttiin vaan jostain perhanan Katrinasta.

24.8 Disneyworld Fl, USA

HÖTTÖÄ JA HAPATUSTA, JEE! Klo 8.45 olin raapimassa lippuluukun lasia, että päästäkää jo sisälle. Kahden päivän lippu kaikkiin Disneyn teemapuistoihin (Magic Kingdom, Epcot, Animal Kingdom ja MGM –studiot) maksoi 164 dollaria! Alahampaita vilautellen maksoin ja jatkoin edelleen turvatarkastukseen. Kävin laitteissa ja söin ylihintaisia hodareita, siinä päivän juoni. Illan päätteeksi oli todella massiivinen ilotulitus ja seikkailumusiikki soi. Kyllä nämä tämän osaa, oli minunkin todettava.

Väsyneenä saavuin hotellille joskus 21 maissa illalla ja avasin television sekä oluttölkin. Eipä ole kaljakaan hetkeen maistunut, kun ollut tuota tautia. Televisiossa puhuttiin joka kanavalla siitä samasta Katrinasta, joka oli muuttunut jo trooppisesta myrskystä ygösluokan hurrikaaniksi. Niitä tasojahan on viisi ja se numero viitonen on sellanen, jossa tuulen nopeus on noin 300 km/h ja tukka lähtee Pekkarisenkin päästä. Uutisten mukaan Katrina oli vielä merellä mutta iskee ensimmäiseksi Ft. lauderdaleen aikaisin perjantai-aamuna. Minä siinä itsekseni juttelin: ”Jaa, mutta sehän taitaa olla niin että mulla alkaa kotimatka just perjantai-aamuna. Mistäs minä…jaahas, ja kyllä tässä lentolipussa näyttää lukevan, että Ft. lauderdalesta.”. No voi ny perkele. Continentalin suosikkiasiakas Markku DeFrost oli jälleen linjoilla! (tällä kertaa jo oma kännykkä toimi). ”Terppa, tars varmaan jostain muualta kun Ft. lauderdalesta päästä lähtemään, kun siellä kuuluu olevan vähän tuulista sillon”. Ei auttanu. Lentoyhtiössä sanoivat, että koko Ft. lauderdalen kenttä on kiinni ja muille kentille ei oteta enää varauksia, kun ovat niin tukossa. Että soittelet sitten huomenna uudelleen, kato!

No eipä siinä muu auttanut, viimeistelin oluet ja kävin nukkumaan. Yöllä heräsin pissille.

25.8 Disneyworld / Sebring Fl, USA

Heti aamusta huvipuistoon ja pahat hurrikaanit pois mielestä. Kaikkee laitetta & huvitusta oli edelleen ja paljon. Muutaman tunnin välein jouduin soittelemaan lentokentälle ja Continentalille, eikä siitä hommasta tullu oikein selvyyttä. Iltapäivällä sain kuulla, että Katrina on päässyt jo kakkoslevelille ja että todennäköisimmin pääsisin lentämään huomenna Orlandosta, joka on siis Floridan pohjois-osassa ja sisämaassa. Siinä 17 aikoihin kun soitin Continentalille, kertoivat että Orlandosta ei pääsekään mutta heillä on minulle toinen varaus Ft. Myesista, joka on aivan Floridan etelä-kärjessä, sillä Katrinan ennustetaan kääntyvän kohti pohjoista tulevan yön aikana. Mutta siis Ft. Lauderdalen varaus oli edelleen myös voimassa. Yön aikana pitää katsoa mistä kentältä mahdollisesti päästään lähtemään. Toki minun pitää olla paikalla, jos meinaan koneeseen päästä ja jos missaan koneen, se on voivoi, kun lipussani lukee ”Non-refundable”

No, miulla oli siis kaksi mahdollista paikkaa, joista saatan päästä kotimatkalle, molemmat Etelä-Floridassa ja mie ite olin pohjoisessa. Ei auttanut muu, kuin lähteä ajamaan kohti etelää, jonne hurrikaani iskisi tulevan yön aikana. Oli aika typerä olo ajella siinä autolla ruuhkien vastaisesti kohti hurrikaanialuetta. Ft. Myersin kone lähtisi klo 11 ja Ft. Lauderdale klo 12, joten päätin mennä kyseisten lentokenttien puoliväliin yöksi. Jäin Sebringin kaupunkiin, jossa oli jo aivan helvetillinen tuuli kun saavuin sinne illalla yhdeksän aikoihin. Hotellin valitsin huolella, matala kivirakennus, eikä ympärillä mitään isoja egyptiläisten laittomien maahanmuuttajien rakentamia kerrostaloja, joiden sortuminen häiritsisi yöuntani.

26.8 New York, USA

Muutama tunti pätkittäistä unta ja herätys klo 5.00 aamulla. Katrina oli yöllä iskenyt Ft. Lauderdaleen, jossa noin 1 000 000 ihmistä oli ilman sähköä ja ainakin seitsemän tiedettiin kuolleen myrskyssä. Ja mie olin 100 kilometrin päässä. Soitin Continentalille ja neuvoivat menemään Ft. Myersin kentälle, jossa piti olla mahdollisimman aikaisin.

Hyppäsin auton rattiin ja ajelin ”suht navakassa” tuulessa Ft. Myersiin, jossa toivoin saavani lentolippuuni muutoksen ja vahvistuksen. Todellisuudessa kotimatkani oli sen Continentalin puhelinmyyjän ”juu, meet kato sinne vaan” –kommentin varassa.

No Ft. Myersissä asiat vihdoin kehittyivät parempaan suuntaan ja sain paluumatkalleni vahvistuksen. Asiat lippuluukulla etenivät jouhevasti ja pääsin nopeasti turvatarkastukseen. Siellä huomasin, että äskeinen valo tunnelin päässä olikin juna, sillä minut ohjattiin ”special treatment” –huoneeseen. Amerikkalaisilla on joku semmonen sääntö, että jos ulkomaalainen vaihtaa kauan sitten ostamansa lentolipun viime hetkellä (eli alle 12 tuntia ennen koneen lähtöä) toiseen lippuun, on syytä tsekata kamat läpi vähän tarkemmin. Tämä siksi, että matkustajalistat tarkistutetaan FBI:llä noin 12 tuntia ennen koneen lähtöä.

Special treatment –huoneessa virkailija penko miun kamat todella tarkkaan mutta hermo meni vasta siinä vaiheessa, kun se alkoi purkamaan miun uutta videokameraa osiin. Päätin, että mikäli huoneeseen tulee vienosti hymyilevä miesvirkailija kumihanskan ja vaseliinin kanssa, juoksen hurrikaanin syliin ja leikin Maija Poppasta (koska jos jään tänne, minusta TULEE Maija Poppanen). Vienosti hymyilevää miestä ei koskaan tullut ja pääsin noin 50 minuutin tutkiskelun jälkeen takaisin terminaalin puolelle. Huhhuh.

Muutaman pomppuisan tunnin jälkeen olin jo selvillä vesillä New Yorkissa. Vaihtoväli Tukholman koneeseen oli noin viisi tuntia, eli jo kertaalleen selostettu tupakalle-turvatarkastukseen -ralli alkoi taas. Tästä eteenpäin matkani jatkui alkuperäisen ohjelman mukaisesti, joten minun ei enää tarvinnut käydä Special Treatment –huoneessa.

27.8 Helsinki

New Yorkista koneeseen nousi myös Peter Jacksonin näköinen heppu, jolla oli HIM 2004 Crew –takki yllään. Katseli ympärilleen ja tervehti minua. Nähtävästi korvikset ja kalju olivat hänelle merkki juttelukelposesta yksilöstä. Lento meni leppoisasti ja olimme perillä Tukholmassa noin klo 8.00 aamulla. Sain jopa nukuttua 45 minuuttia, mikä on turistiluokan penkeillä aika hyvä suoritus.

Tukholmassa minut ja se HIM –takkinen amerikkalaiskaveri ohjattiin omaan tarkastukseen, koska olimme ainoat transit matkustajat Suomeen. Siinähän me juttelemaan ja hän kertoi olevansa HIMin kiertuemanageri. No jopas. Oli matkalla Suomeen, koska Nosturista alkoi samana päivänä HIMin Euroopan kiertue. Juttua riitti, sillä olin juuri ennen lähtöäni tavannut Kaasun Karmarockissa, jossa hän oli soittamassa projektibändinsä ”To separate the flesh from the bones” :in kanssa. Mukava heppu oli tämä kiertuemanageri, jonka nimen jo tyystin ehdin unohtaa. Kysyi vielä, olisinko ollut halukas lähtemään illalla katsomaan keikkaa mutta jouduin kohteliaasti kieltäytymään, sillä olin todella huonossa hapessa, kun univelat painoivat.

Tukholmasta Helsinkiin Blue ygösen kyydissä ja perillä lauantaina klo 12.00. Jee! Reissu oli vihdoin ohi ja alkoi univelkojen kuittaaminen sekä jetlagista vieroitus. Kolme yötä siinä meni, ennen kuin pääsin taas epäterveelliseen Suomi –rytmiini.

Tulevat keikat

2017

27.10. Yksityistilaisuus
28.10. Yksityistilaisuus
03.11. TURKU, m/s Viking Grace
10.11. TAMPERE, Nenäpäivä
11.11. LAUKAA, Peurunka Areena
24.11. TAMPERE, Olympia ***
25.11. LEVI, Hullu Poro Areena
01.12. LAPPEENRANTA, Old Cock
02.12. HÄMEENLINNA, Aulanko Areena
08.12. VANTAA, Tulisuudelma
09.12. TURKU, Venus Nightclub
15.12. LAHTI, Finlandia–klubi
16.12. Yksityistilaisuus

 

***Viimeisimmät muutokset!